13.9.2017

Väliaikatietoja

Hello hello! Täällä ollaan, hengissä... (just ja just). Nyt on kyllä jäänyt niin puolitiehen blogijutut, että anteeksi siitä. Mutta ei tässä muuta voi. Aamusta iltaan opiskellaan, sitten nukutaan. Jossain välissä syön litran jäätelöä, ainoa lohturuoka joka menee kunnolla alas suusta. En muistanutkaan kuinka hemmetin raskasta kaiken uuden oppiminen on, ja kaikesta vanhasta, jota on tankattu 11 vuotta kaaliin, niin siitä irti pääseminen. Saatika jokainen aamu tolkuttoman aikaisin sängystä ylös nouseminen. Toki aikaisia aamuherätyksiä ammattiini on aina kuulunut, mutta ei viittä aamua peräkkäin, ja nyt jo kolmatta viikkoa. Sanoinkin kurssikavereilleni, että 13 tuntia kestävä Thaimaan lento ei väsytä tippaakaan niin paljoa, kuin 8 tunnin koulupäivä.
 Mutta viimeisiä päiviä viedään, nämä testit on läpäisty, ja vielä muutama on edessä. Sitten voin ylpeänä pukea uuden univormun ylleni. Ja olla osa suomalaista lentoyhtiötä. Olla osa jotakin, josta voin ylpeänä kertoa. Sitä ennen kuitenkin vielä sormet ristiin, että läpäisen loputkin koitokset.
 Ja sitten vielä, kun elämä tästä kohta tasapainoittuu, niin alkaa kunnon blogitouhu taas. Kiitos, kun jaksatte olla siellä. Kiitos, kun tykkäätte lukea blogiani. Pian alkaa taas päivän kostyymit pyöriä, sekä innostus kokkailuun palailee. Sisustuskin tuntuu taas ihan kivalta, hyvä tästä vielä tulee.











3.9.2017

Instagram viikko

Ihania elämänohjeita teillä, kiitos niistä. Viitaten siis tuohon edelliseen postaukseeni. Kaikki asiat uuden äärellä on yhtä aikaa kamalaa ja ihanaa. Samaan aikaan voi kurkkua kuristaa ja silti lennellä perhosia vatsassa. Aion nyt vain hoitaa asian kerralla ja yrittää nauttia kuitenkin kaiken tämän epävarmuuden keskellä kaikesta. Ja sitten, kun kaikki on taas huomattavasti tutumpaa ja tasaisempaa, niin nautin täysillä.

Blogiasioihinkin on siis tulossa todella kutkuttavan ihania muutoksia, heti kun nämä työasiat ovat taas arkisella tasolla, nyt vielä paahdetaan ja opiskellaan.





Marjatankkaus.





Oppilas lähdössä kouluun aamutuimaan.





Oppilas väsyneenä.





Lähikahvilassa tekemässä tehtäviä.





<3





Lenkillä Larussa.





Pieni perjantaipullo.











2.9.2017

Tasaista kiitos !

Olen nyt viikon ollut uuden äärellä. Tunteet ovat olleet aikamoista vuoristorataa, välillä itkettää ja välillä naurattaa. Vaikka halusinkin juuri tätä, ja haluan edelleen, uuteen lentofirmaan töihin, niin silti kaikki on jotenkin sekavaa ja tunteikasta. Ovathan nämä suuria elämän päätöksiä, ja juuri se, että hyppää tutusta ja turvallisesta uuden äärelle, vaikka lentotyötä onkin, on mieltä myllertävää. Mielessä käy tunteet, että mitä ihmettä olen mennyt tekemään? Oliko tämä nyt järkevää? Pääsenkö kokeista edes läpi? Apua, onpa kaikki jotenkin vaikeaa, uuden oppiminen meinaan.
 Olen ihminen, joka ei saa kiksejä epämukavuusalueen puolelle menemisestä. Olen aina ihmetellyt, että kuka muka tykkää?? Pidän kaikesta, joka on mukavuusalueellani. Tykkään tasaisesta ja loivasta arjesta, tykkään tilanteista, jotka eivät kovasti muutu. Siis perusarjessa. En kaipaa ilotulitusta, valokeiloja, enkä shampanjaa (no sitä khyyllä). Mutta ymmärrätte mitä tarkoitan. Kuitenkin yli 1,5 vuotta elämästäni on ollut yhtä suurta myllyä. Avioero, firman osakkuus ja sen tajuaminen, ettei minusta ole yrittäjäksi, takaisin lentotyöhön ja nyt tieten tahtoen taas uuteen. Huh, vähempikin riittäisi. Ja ihan itsehän minä olen näihin tilanteisiin ajautunut, mutta toivon tiettyä seesteisyytä ensi vuodelle, tai ihan jo loppuvuoteen kiitos.












27.8.2017

Kohti uutta

Niin, taas on pieni suuri rohkea teko tehty elämässä. Jättäydyin pois nykyisestä lentotyöstäni, ja vaihdoin firmaa. Työ jatkuu siis samana, koska lentotyötä en voisi kuitenkaan koskaan lopettaa. Sen minä opin reilu vuosi sitten kantapään kautta. Mutta lentoreitit muuttuvat, työkaverit vaihtuvat, tuttu ja turvallinen jää taakse ja kaikki on uutta, mitä tuleman pitää. Minulla on ihan äärimmäisen ristiriitainen olo, koska olin maailman onnellisin vuosi sitten, kun palasin lentotöihin. Ja olen ollut koko vuoden erittäin kiitollinen ja tyytyväinen tuohon päätökseen alkaa taas lentämään. Minut otettiin avosylin vastaan, ja toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi takaisin. Nyt kuitenkin jouduin sanomaan näkemiin, ja itkuhan siinä pääsi, kun ilmoitin asiasta. Tuntui jotenkin petturuudelta sanoa, että lähden nyt pois.
 Mutta siis,  elämässä on mentävä eteenpäin, haluan edetä urallani ja halusin juuri tuohon yhtiöön töihin. Se oli minun haaveeni, ja se toteutui. Odotan innolla kaikkien uusien kollegojen tapaamista, ja ihan kaikkea uutta, mitä on luvassa. Ihan huikeaa. Ensin on muutaman viikon mittainen kurssi, jossa opetellaan uudet konetyypit ja päntätään manuaaleja.
 Kaikista suurin ikävä tulee työkavereita, meillä on ollut aina niin huippua porukkaa töissä, että ei työpäivät ole tuntuneet aina edes töiltä, koska niin hauskaa ja hilpeää on monilla lennoilla ollut. Puhumattakaan stopeista, huikeita paikkoja on päässyt näkemään ja asumaan ihanissa hotelleissa, syödä dinneriä kivan miehistön kanssa, upottaa varpaat Thaimaassa hiekkaan rantabaarissa, ihastellen upeita auringonlaskuja. Näitä muistoja ei minulta kukaan voi viedä pois, niitä kannan sydämessäni aina.
































18.8.2017

Tapahtuu ja paljon!

Elämässäni sattuu ja tapahtuu taas, hyvässä. Ainoastaan hyvässä, luojan kiitos. Mitään kuraa en jaksaisikaan enää suodattaa, ainakaan ihan hetkeen. Kerron tämän siksi, koska en ole taas ehtinyt päivittää blogiani niin usein, kun haluaisin. Mutta syksyllä sitten, kuten aiemmin kirjoitinkin, niin blogiasiat tulevat vähän muuttumaan. Ja niistä muista kerron sitten, kun on sen aika. Vihaan tällaista, että "minullapa on jotain asiaa, mutten kerro, hihihihiii". Sellaista teinimeininkiä, mutta sorry, näin tämä nyt menee. Kerron ihan pian kuitenkin!
 Tämä kesäkin meni ihan hujauksessa, muistan vielä viime elokuussa, kun henkinen elämä oli yhtä he***ttiä, niin sanoin ystävälleni, että odotan kovasti ensi kesää. Ja onhan tämä kesä ollutkin aivan ihana, on ollut kevyt ja helppo hengittää. Elämä on taas maistunut suurimmaksi osaksi makealta mansikalta. Niin paljon en ole ehtiny tehdä asioita, joita olisin halunnut tehdä, mutta ensi kesänä sitten.
 Niin, uuden äärellä ollaan pian, enkä voisi olla yhtään innostuneempi kuin nyt olen. Kiitollinen, onnellinen ja niin kovin tohkeissani. Katse kohti tulevaisuutta, kirkkaana ja uteliaana.














12.8.2017

Rapuja!

Olin viikolla käymässä ystäväpariskunnan mökillä, toiveena oli päästä saunomaan. Minulla on ollut hirveä ikävä kunnon saunaa. Keskustayksiössä kun ei tuota ihanuutta nyt tietenkään ole, toisaalta olen nautiskellut Löylyn ihanista saunoista silloin tällöin, ja aina saunonut ystävieni tai vanhempieni luona, kun tilaisuus on tullut.
 No, pääsin saunomaan ja sain yllätykseksi vielä täydellisen rapuillallisen, laiturin päähän katettuna. Täydellinen kesäilta siis. Tämän kuun lopulla on tulossa vielä oikein kunnon rapujuhlat, snapseineen ja rallatuksineen, ihanien ystävien seurassa. Niitä juhlia odotan innolla, ja taas tulee syntymään muistoja, joita ei unohda koskaan. Ystävät koolla, lämmin (toivottavasti) ja pimeä elokuun ilta, kynttilöitä, lyhtyjä, naurua ja yhdessä oloa, merenrannassa saunakin…
 Lapsuudesta lähtien rapujuhlat ovat olleet tunnelmallinen ja kaunis päätös kesälle, sukutilallamme rapujuhlat vietettiin kuistilla istuen ja lempeän ihanasta elokuisesta illasta nauttien; paljon aikuisia ja lapsia, iloa ja naurunremakkaa. Tai sitten niitä on vietetty vain muutamat, mutta kuten kaikille kauniille muistoille käy, tuntuu että ne jotenkin paisuvat elämääkin suuremmiksi.







Onko teillä ollut jo rapujuhlia? Tai kenties tulossa.






8.8.2017

Joskus silmiin nousee vielä suru

Elämäni tuntuu tällä hetkellä todella hyvältä, olen tyytyväinen ja arki tuntuu ihanalta. Olen nauravainen, hymyilen ja olen iloinen, voisi jopa sanoa, että olen onnellinen. Olen erosuruni käynyt läpi, puntaroinut ja analysoinut. Kauan siihen meni, ja tämä kevät sekä kesä on tuntunut hyvältä elämältä. Silti, mitä kummallisimmissa tilanteissa voi silti raastava kaipaus ja suru vielä nousta pintaan. Eilen se tapahtui lennolla Kööpenhaminasta Helsinkiin. Matkustin oman työpäiväni päätteeksi matkustajana kotiin. Ostin Köpiksen kentältä kanelipullaa, jota minulla oli aina tapana tuoda Tanskan reissulta kotiin, ex miehelleni ja minulle. Lagkagehuset on tuo kahvilaketju, jossa on ihan täydelliset leivonnaiset, sieltä siis ostin tuota suussasulavaa kanelikierrettä.
 No, maistoin sitä lentokoneessa. Maku toi heti muistot mieleeni, ja kyyneleet kipusivat silmiini. Itkin ja söin, tuntui kuin kurkussani olisi ollut pala, enkä lopulta maistanut enää mitään, ehkä vähän suolaisia kyyneleitä sekoittuneena kanelin aromiin. Oletteko muuten huomanneet, että kun itkee, niin silloin ei maista yhtään mitään. No, harvemmin sitä on suussa mitään, kun alkaa itkettämään, mutta joskus.
 Silloin tällöin siis vielä tuon iloisen hymyn ja silmien takaa nousee kaihon tunne, riipivä suru ja ikäväkin. Nuo ovat kuitenkin hetkellisiä tunteita, syvästi tuntevan ihmisen siunaus ja kirous. Annan niiden tulla ja annan niiden samantien mennä. Elämä on kuitenkin elämää, varsinkin silloin kun siihen sekoittuu ilo sekä suru sopivassa suhteessa, nykyhetki ja kaipaus, nauru ja kyyneleet, tyytyväisyys ja pettymykset, unelmat sekä takapakki. Rakastan elämää, rakastan elämää, joka maistuu sopivasti makealta ja ihan vähän kitkerältä.